Tietotehtaan piiput

Tietotehtaan piiput

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

The Spring of a Ficus Tree




The growing period of a ficus tree begins about some weeks after the Pancake day in the Mediterranean Sea lands within its natural dispersing area. But here the frost is some -10 celsius degrees and snow blankes are 30 inch high. This one keeps hanging..

maanantai 22. helmikuuta 2010

"Katsastus tämäkin"

Viime lauantaina Yle teemalla esitettiin suomalainen kulttiklassikko, Matti Ijäksen ohjaama ja Joni Skiftesvikin novelleihin perustuva lyhytelokuva Katsastus. Ks.
http://areena.yle.fi/video/770583
Pääosissa näyttelivät Vesa Vierikkö (Viltteri), Sulevi Peltola (Öövini), Markku Maalismaa (Junnu) ja Kaija Pakarinen (Mallu).

Pidin elokuvasta ja luin myös Skiftesvikin novellit (Vanha mies, Näprjääjä ja Katsastus). Elokuva ei ole täysin uskollinen kirjalle. Sen hahmot ovat hieman romantisoituja, ja tapahtumien yksityiskohdissa on poikkeamaa. Mutta tämä ei estä kolkon ironisen ja ajattomuudessaan pysähdyttävän tulkinnan välittymistä. Haikea tarina on kolmen miehen vanhenemisesta. Vaikka juonentapaisena toimii vanhan Vilma-auton katsastaminen, tarkastetuksi tulee alue pohjois-suomalaista 1980-luvun sielunmaisemaa pikku vikoineen.

Elokuva alkaa Viltterin ja Mallun häistä. Viltteri on paikallinen pikkunäprääjä, jopa häissään yrittää korjata päivällä rikkoutunutta Vilma-autoaan. Mallu pinnistele viimeisimmillään raskaana. Viltteri on kaiketi isä, vaikka lasaretissa hän sälyttää isyyden kaverinsa Öövinin harteille. Hääyönä morsian kiidätetään synnytysosastolle jonkun häävieraan toimivalla autolla, ja samaan aikaan Öövini, Junnu ja Villteri lähtevät ensin mainitun Zephyrillä ajamaan pillurallia. Öövinikin huomaa lauantai-illan huuman hukkuneen. Naisten pokaamiset kääntyvät vaaritteluun, eikä nakkikioskilla reuhaamisesta saa kuin sääliä: "Vaihda vaari levyä, ei tuolla tyylillä ole kymmeneen vuoteen naisia isketty", "On se lapsellinen mies".

Mallun synnytys on mennyt hyvin, vaikka hätäkastetun Malakiaksen vasen käsi on tynkä. Kun Viltteri sitä kummastelee, vastaa Mallu: "Saattaa olla, että sinä et tiedä miten lapsia tehdään. Sinähän olet sellainen näprääjä, kaikki jää puolitiehen. Ei sulla mikään pysy kunnossa, ei mopot eikä autot". Vasta tämän jälkeen Viltteri ja Mallun velipoika Junnu lähtevät Vilman katsastusreissulle Ruotsiin.

Tarinan ympäristö sulkeutuu idylliin, josta kolme nuoruutensa taakseen jättänyttä miestä etsivät elämilleen mieltä. Ahdistusta puretaan nujakoinnilla ja ryyppäämällä, vaikka tosi paikkassa pidetään yhtä.

Kirja hahmot ovat konkreettisten tilojen puristuksissa. Vielä joskus yksilö kohtasi tehtaan, konttorin, koulun, putkan, sairaalan, kasarmin, kaupan tai työnvälitystoimiston ulkoisina pakkolaitoksina. Myöhemmin laitokset ovat installoituneet kieleen, tai pikemmin kieli on institutionalisoitunut. Instituutiot ovat osa kieltä ja sitä kautta identiteetin rajoja.

Katsastuksen miehet jakavat yhteisen maailmankuvan ja peruskäsitykset. Elokuva on 1980-luvun Torniosta. 2010-luvulla puberteetista neljännelle vuosikymmenelle rallaavien köörien aika on väistynyt: yläastevaiheessa syntyneet porukat hajoavat lopulta yhteismitattomiin kohtaloihin. Uudet paikalliskulttuurit ovat abstrakteja, ne ovat kyläyhteisöjä vaikeammin hallittavissa. Hienosti sanottunua minikulttuuri on enemmän tai vähemmän yksilön suorittama konstruktio. Ne jotka eivät näe kulttuuriaan (lue: päämääriensä ja keinojensa suhdetta) oikein, syrjäytyvät.

Joku voisi pitää Katsastusta Kari Hotakaisen Klassikon tapaan tutkielmana mieheyden kriisistä. Seksistisissä rakenteissa nainen on passiivinen objekti, mies aktiivinen subjekti. Naiselle riittää naisena oleminen, mutta miehen on tultava mieheksi ja pysyttävä miehenä.

Katsastuksen
hahmoista Öövini ja Viltteri kohtaavat mieheyden essentian asettamat haastet eri tavoin. Yli kolmekymppisen Öövinin pitäisi jo jättää rakkarivuosien lättähatturiitit, naisten iskemiset kaduilta ja tappelut, mutta mitään ei löydy tilalle. Viltteri ei täytä vaadittua perheen elättäjän roolia, koska aikaa ja voimia ei jää mieluisammalle tekemiselle, näpräämiselle.

torstai 18. helmikuuta 2010

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Phenomenology for dummies

Graduuni minun on kirjoitettava luku Edmund Husserlin Loogisista tutkimuksista (Logische Untersuchungen, 1900). Olen jo jonkin aikaa pähkäillyt teoksen kanssa. En kuitenkaan kommentoi keskeneräistä työtä täällä. Kirjoitan nyt kummallisista uskomuksista, joita ihmisillä on toisinaan fenomenologiasta.

Ensin kuitenkin gradun kirjoittamisesta yleensä. Filosofia on yliopiston oppiaineista erikoinen siinä, että gradututkimus nähdään pääasiassa tunnelina tutkijan uralle. Opinnot ohjataan ja arvostellaan tätä silmällä pitäen. Gradua tekevä opiskelija on jo tavallaan tutkija. Filosofiassa monet kirjoittavat graduaan vuosikausia. Insinööritieteissä, teknishallinnollisissa viskaaliaineissa, ammattikorkeakouluissa tai vaikka matematiikan opettajalinjalta gradun kasaaminen on usein kompakti rutistus. En vähättele em. alojen haasteellisuutta. Mutta niissä lopputyö on kultainen portti työmarkkinoille, kun taas filosofiassa ovi aukeaa takaisin koulun penkille.

Sitten fenomenologiasta. Usein fenomenologiasta sanotaan, ettei se kelpaa yhtikäs mihinkään. "- Fenomenologia ei ole kunnolla tiedettä, eikä mystiikkaa", kertoi arvionaan eräs nimeltä mainitsematon ystäväni kesällä. Ehkä fenomenologia ei ole tiede, mutta vain koska oikeat empiiriset tieteet eivät ole luodanneet perusteitaan tarpeeksi hyvin.

Otetaan esimerkiksi kielitiede. Jos lingvistin kanssa puhuu merkitysrealismista, ts. mistä sanojen merkitykset saavat alkunsa, lingvistin vakiovastaus on konteksti. Lingvisti päätyy epäilemättä vastaukseensa, koska hänelle on opetettu sanojen merkitysten juontuvan lauseiden merkityksistä ja lauseiden merkitysten olevan kontekstisidonnaisia. Mutta mikä on konteksti? Edellyttääkö konteksti jonkun, jolla on konteksti, vai tarkoittaako se ”objektiivisesti näköpiirissä olevien asioiden joukkoa”?

Jos fenomenologia olisi tiede, se luultavasti törmäisi perusteluissaan samoihin esteisiin. Tieteen näkökulmasta intentionaalisuus (lue: tapamme havaita maailma) muistuttaa näkymätöntä lankaa silmästä fyysisiin kappaleisiin. Havaitsijan suhde todellisuuteen on näin simppeli. Kun metaforisesti näkymättömänä viivana kuvattu skeema tuleekin itse tutkimuksen kohteeksi, päästään siihen mitä itse välittömästi havaitussa ilmenee. Riippuen langasta, sen mutkista ja katkoksista, todellisuus jäsentyy eri tavoin. Tutkimalla tai kyseenalaistamalla skeemaa tai kerimällä lankaa, otetaan kontekstista tolkkua: palataan työhön, jossa arvon lingvistimme heitti hanskat tiskiin.

Äsken kuvaamani esimerkki oli hyvin karkea yksinkertaistus Husserlin kuvaamasta intentionaalisuudesta. Kun Loogisissa tutkimuksissa fenomenologia on staattista, tyydytään kuvailemaan tiettyjen havainto, tietämis, -ja arvostelma-aktien rakenteita, Husserlin myöhemmässä tuotannossa tutkimus laajennetaan koskemaan intersubjektiivisuuden ja kulttuurien tuottamia eroja havaintoihin ja ymmärtämiseen.

Fenomenologia on tietenkin vaikeaa, koska siinä irtaudutaan luonnollisesta asenteesta. Lisäksi fenomenologien, Husserlin ja vaikka Heideggerin, ilmaisu on kryptistä ja labyrinttista. Vaikka fenomenologian klassikkojen termit vaikuttavat äkkiseltään etäisiltä, uskon fenomenologian olevan paljon lähempänä arkea kuin tavallisesti uskalletaan tunnustaa.

Esimerkki tästä on kirjallisuudentutkija Lasse Koskelan viittaus blogissaan Linnan Tuntemattoman sotilaan kohtaukseen, jossa Lahtinen toteaa nälän valittamisen olevan turhaa sillä, ”Menes valittaan nälkääsi niin lyödään semmonen rätinki eteesi, jossa todistetaan, ettei sinulla voi olla nälkä”. Tässä on kysymys välittömän havainnon (nälän tunteen) ja objektiivisen totuuden (tieteellinen laskelma) ristiriidasta. Fenomenologia on systemaattinen väline Lahtisen ihmettelyn toteuttamiseksi tilanteissa, jossa totuudeksi hyväksytyn teknisen järjestelmän kurssi kaipaa tarkistusta tai kun huomaamme tekevämme epäautenttisia valintoja (esim. suorittaminen toisten mielyttämiseksi).

Fenomenologiaa voisi soveltaa organisaatioiden viestinnässä. Organisaatioviestinnän teorioissa (ks. esim. Aula ja Hakala 2005) tehdään ero strategisen ja kommunikoivan viestinnän välillä. Strateginen malli kuuluu hierarkkiseen johtamisjärjestelmään, jossa tieto ikään kuin valuun portaita alas. Näennäinen ja usein ylhäältä asetettu, hymistelevä iskulauseiden konsensus usein tappaa organisaation luovuuden, kun nälkää ei tarvitse keksiä uudelleen.

Utopia