The Spring of a Ficus Tree

The growing period of a ficus tree begins about some weeks after the Pancake day in the Mediterranean Sea lands within its natural dispersing area. But here the frost is some -10 celsius degrees and snow blankes are 30 inch high. This one keeps hanging..

"Katsastus tämäkin"

Viime lauantaina Yle teemalla esitettiin suomalainen kulttiklassikko, Matti Ijäksen ohjaama ja Joni Skiftesvikin novelleihin perustuva lyhytelokuva Katsastus. Ks.
http://areena.yle.fi/video/770583
Pääosissa näyttelivät Vesa Vierikkö (Viltteri), Sulevi Peltola (Öövini), Markku Maalismaa (Junnu) ja Kaija Pakarinen (Mallu).

Pidin elokuvasta ja luin myös Skiftesvikin novellit (Vanha mies, Näprjääjä ja Katsastus). Elokuva ei ole täysin uskollinen kirjalle. Sen hahmot ovat hieman romantisoituja, ja tapahtumien yksityiskohdissa on poikkeamaa. Mutta tämä ei estä kolkon ironisen ja ajattomuudessaan pysähdyttävän tulkinnan välittymistä. Haikea tarina on kolmen miehen vanhenemisesta. Vaikka juonentapaisena toimii vanhan Vilma-auton katsastaminen, tarkastetuksi tulee alue pohjois-suomalaista 1980-luvun sielunmaisemaa pikku vikoineen.

Elokuva alkaa Viltterin ja Mallun häistä. Viltteri on paikallinen pikkunäprääjä, jopa häissään yrittää korjata päivällä rikkoutunutta Vilma-autoaan. Mallu pinnistele viimeisimmillään raskaana. Viltteri on kaiketi isä, vaikka lasaretissa hän sälyttää isyyden kaverinsa Öövinin harteille. Hääyönä morsian kiidätetään synnytysosastolle jonkun häävieraan toimivalla autolla, ja samaan aikaan Öövini, Junnu ja Villteri lähtevät ensin mainitun Zephyrillä ajamaan pillurallia. Öövinikin huomaa lauantai-illan huuman hukkuneen. Naisten pokaamiset kääntyvät vaaritteluun, eikä nakkikioskilla reuhaamisesta saa kuin sääliä: "Vaihda vaari levyä, ei tuolla tyylillä ole kymmeneen vuoteen naisia isketty", "On se lapsellinen mies".

Mallun synnytys on mennyt hyvin, vaikka hätäkastetun Malakiaksen vasen käsi on tynkä. Kun Viltteri sitä kummastelee, vastaa Mallu: "Saattaa olla, että sinä et tiedä miten lapsia tehdään. Sinähän olet sellainen näprääjä, kaikki jää puolitiehen. Ei sulla mikään pysy kunnossa, ei mopot eikä autot". Vasta tämän jälkeen Viltteri ja Mallun velipoika Junnu lähtevät Vilman katsastusreissulle Ruotsiin.

Tarinan ympäristö sulkeutuu idylliin, josta kolme nuoruutensa taakseen jättänyttä miestä etsivät elämilleen mieltä. Ahdistusta puretaan nujakoinnilla ja ryyppäämällä, vaikka tosi paikkassa pidetään yhtä.

Kirja hahmot ovat konkreettisten tilojen puristuksissa. Vielä joskus yksilö kohtasi tehtaan, konttorin, koulun, putkan, sairaalan, kasarmin, kaupan tai työnvälitystoimiston ulkoisina pakkolaitoksina. Myöhemmin laitokset ovat installoituneet kieleen, tai pikemmin kieli on institutionalisoitunut. Instituutiot ovat osa kieltä ja sitä kautta identiteetin rajoja.

Katsastuksen miehet jakavat yhteisen maailmankuvan ja peruskäsitykset. Elokuva on 1980-luvun Torniosta. 2010-luvulla puberteetista neljännelle vuosikymmenelle rallaavien köörien aika on väistynyt: yläastevaiheessa syntyneet porukat hajoavat lopulta yhteismitattomiin kohtaloihin. Uudet paikalliskulttuurit ovat abstrakteja, ne ovat kyläyhteisöjä vaikeammin hallittavissa. Hienosti sanottunua minikulttuuri on enemmän tai vähemmän yksilön suorittama konstruktio. Ne jotka eivät näe kulttuuriaan (lue: päämääriensä ja keinojensa suhdetta) oikein, syrjäytyvät.

Joku voisi pitää Katsastusta Kari Hotakaisen Klassikon tapaan tutkielmana mieheyden kriisistä. Seksistisissä rakenteissa nainen on passiivinen objekti, mies aktiivinen subjekti. Naiselle riittää naisena oleminen, mutta miehen on tultava mieheksi ja pysyttävä miehenä.

Katsastuksen hahmoista Öövini ja Viltteri kohtaavat mieheyden essentian asettamat haastet eri tavoin. Yli kolmekymppisen Öövinin pitäisi jo jättää rakkarivuosien lättähatturiitit, naisten iskemiset kaduilta ja tappelut, mutta mitään ei löydy tilalle. Viltteri ei täytä vaadittua perheen elättäjän roolia, koska aikaa ja voimia ei jää mieluisammalle tekemiselle, näpräämiselle.

Päivän kielikukkanen

Logical Investigations I-II

Edmund Husserl (fenomenologian perustaja)

Phenomenology for dummies

Graduuni minun on kirjoitettava luku Edmund Husserlin Loogisista tutkimuksista (Logische Untersuchungen, 1900). Olen jo jonkin aikaa pähkäillyt teoksen kanssa. En kuitenkaan kommentoi keskeneräistä työtä täällä. Kirjoitan nyt kummallisista uskomuksista, joita ihmisillä on toisinaan fenomenologiasta.

Ensin kuitenkin gradun kirjoittamisesta yleensä. Filosofia on yliopiston oppiaineista erikoinen siinä, että gradututkimus nähdään pääasiassa tunnelina tutkijan uralle. Opinnot ohjataan ja arvostellaan tätä silmällä pitäen. Gradua tekevä opiskelija on jo tavallaan tutkija. Filosofiassa monet kirjoittavat graduaan vuosikausia. Insinööritieteissä, teknishallinnollisissa viskaaliaineissa, ammattikorkeakouluissa tai vaikka matematiikan opettajalinjalta gradun kasaaminen on usein kompakti rutistus. En vähättele em. alojen haasteellisuutta. Mutta niissä lopputyö on kultainen portti työmarkkinoille, kun taas filosofiassa ovi aukeaa takaisin koulun penkille.

Sitten fenomenologiasta. Usein fenomenologiasta sanotaan, ettei se kelpaa yhtikäs mihinkään. "- Fenomenologia ei ole kunnolla tiedettä, eikä mystiikkaa", kertoi arvionaan eräs nimeltä mainitsematon ystäväni kesällä. Ehkä fenomenologia ei ole tiede, mutta vain koska oikeat empiiriset tieteet eivät ole luodanneet perusteitaan tarpeeksi hyvin.

Otetaan esimerkiksi kielitiede. Jos lingvistin kanssa puhuu merkitysrealismista, ts. mistä sanojen merkitykset saavat alkunsa, lingvistin vakiovastaus on konteksti. Lingvisti päätyy epäilemättä vastaukseensa, koska hänelle on opetettu sanojen merkitysten juontuvan lauseiden merkityksistä ja lauseiden merkitysten olevan kontekstisidonnaisia. Mutta mikä on konteksti? Edellyttääkö konteksti jonkun, jolla on konteksti, vai tarkoittaako se ”objektiivisesti näköpiirissä olevien asioiden joukkoa”?

Jos fenomenologia olisi tiede, se luultavasti törmäisi perusteluissaan samoihin esteisiin. Tieteen näkökulmasta intentionaalisuus (lue: tapamme havaita maailma) muistuttaa näkymätöntä lankaa silmästä fyysisiin kappaleisiin. Havaitsijan suhde todellisuuteen on näin simppeli. Kun metaforisesti näkymättömänä viivana kuvattu skeema tuleekin itse tutkimuksen kohteeksi, päästään siihen mitä itse välittömästi havaitussa ilmenee. Riippuen langasta, sen mutkista ja katkoksista, todellisuus jäsentyy eri tavoin. Tutkimalla tai kyseenalaistamalla skeemaa tai kerimällä lankaa, otetaan kontekstista tolkkua: palataan työhön, jossa arvon lingvistimme heitti hanskat tiskiin.

Äsken kuvaamani esimerkki oli hyvin karkea yksinkertaistus Husserlin kuvaamasta intentionaalisuudesta. Kun Loogisissa tutkimuksissa fenomenologia on staattista, tyydytään kuvailemaan tiettyjen havainto, tietämis, -ja arvostelma-aktien rakenteita, Husserlin myöhemmässä tuotannossa tutkimus laajennetaan koskemaan intersubjektiivisuuden ja kulttuurien tuottamia eroja havaintoihin ja ymmärtämiseen.

Fenomenologia on tietenkin vaikeaa, koska siinä irtaudutaan luonnollisesta asenteesta. Lisäksi fenomenologien, Husserlin ja vaikka Heideggerin, ilmaisu on kryptistä ja labyrinttista. Vaikka fenomenologian klassikkojen termit vaikuttavat äkkiseltään etäisiltä, uskon fenomenologian olevan paljon lähempänä arkea kuin tavallisesti uskalletaan tunnustaa.

Esimerkki tästä on kirjallisuudentutkija Lasse Koskelan viittaus blogissaan Linnan Tuntemattoman sotilaan kohtaukseen, jossa Lahtinen toteaa nälän valittamisen olevan turhaa sillä, ”Menes valittaan nälkääsi niin lyödään semmonen rätinki eteesi, jossa todistetaan, ettei sinulla voi olla nälkä”. Tässä on kysymys välittömän havainnon (nälän tunteen) ja objektiivisen totuuden (tieteellinen laskelma) ristiriidasta. Fenomenologia on systemaattinen väline Lahtisen ihmettelyn toteuttamiseksi tilanteissa, jossa totuudeksi hyväksytyn teknisen järjestelmän kurssi kaipaa tarkistusta tai kun huomaamme tekevämme epäautenttisia valintoja (esim. suorittaminen toisten mielyttämiseksi).

Fenomenologiaa voisi soveltaa organisaatioiden viestinnässä. Organisaatioviestinnän teorioissa (ks. esim. Aula ja Hakala 2005) tehdään ero strategisen ja kommunikoivan viestinnän välillä. Strateginen malli kuuluu hierarkkiseen johtamisjärjestelmään, jossa tieto ikään kuin valuun portaita alas. Näennäinen ja usein ylhäältä asetettu, hymistelevä iskulauseiden konsensus usein tappaa organisaation luovuuden, kun nälkää ei tarvitse keksiä uudelleen.

Utopia

Freedom in capitalism

And where the freedom goes to..

Negatiivinen valta porvarillisessa hegemoniassa

Osallistuin tammikuussa Nufit (Nuorten filosofiatapahtuma)-tilaisuuteen väittelykilpailujen toimitsijana. Samalla jäi aikaa kuunnella esitelmiä. Erityisesti mieleeni jäi Akuliina Saarikosken alustus Bensaa liekkeihin, jossa pohdittiin valtiottoman vallan, anarkismin ja suorantoiminnan teemoja. Kysymys suorantoiminnan oikeutuksesta oli myös väittelyn aiheena lukiolaisten Sokrates-kilpailun esikarsinnassa.


Saarikoski vetosi edesmenneen saksalaisen valtioppineen Carl Schmittin (1888-1985) tunnettuun ajatukseen jokaisen vallan itselleen luomista vihollisista: vallalla on aina ulkopuoli tai marginaali, jonne viholliset tai muuten tunnustamattomat työnnetään. Rasistisissa valtioissa etniset vähemmistöt muodostavat ulkopuolen tai pelätyn toiseuden, patriarkaalisissa yhteiskunnissa naiset, heteronormatiivissa homot jne.

Schmittiläisen valtakäsityksen (ks. esim. Mika Ojakangas 1999, Liberalismi, demokratia ja Totaalinen valtio) valossa suoratoiminta on ainut tapa murtautua vallan sisäpuolelle, koska marginaalista voi vaikuttaa vain olemassaolevia sääntöjä rikkomalla. Onnistuessaan rikkomisesta seuraa vallankumous ja syntyy uusi hegemonia, joka väistämättä itse jättää jotain ulkopuolelleen. Näin kehitys jatkuu.

Schmittin ja Saarikosken käsitys vallasta on negatiivinen, mutta se jättää silti sijaa anarkismin oikeutukselle. Valta ei identifioidu valtioon, eikä valtiolla tarvitse välttämättä olla vallan käytön monopolia (se on vain eräs tapa naulata valtasuhteet näennäisiksi juridiseen kaapuun), mutta edes valtiottomassa tilassa, anarkismissa demoniset valtasuhteet eivät katoa. Valta on negatiivinen herruus-suhde, koska se erottaa ystävät vihollisista. Mutta vallasta ei päästä eroon, koska se on osa kulttuuria ja viestintää.

Toinen saksalainen yhteiskuntatieteen klassikko Max Weber yhtyy Schmittin oletukseen vallan negatiivisuudesta. Kirjassaan Tiede ja politiikka - kutsumus ja ammatti (2009) Weber kritisoi venäläisiä anarkismin teoreetikkoja samasta naiviudesta kuin Leo Tolstoita. Weberin mukaan idealismi on politiikan hyvä kuori, mutta valta tekee sen käytännöistä demonisia. Anarkismissa ei korkeasta ihanteellisuudestaan huolimatta tai juuri sen vuoksi päästä pois vallan piiristä, vaan muuttuakseen hegemoniaksi ihanne tarvitsee toimenpiteitä, jotka edellyttävät valtasuhteiden muutoksia.

Tiivistetään Saarikosken, Schmittin ja Weberin ydinajatus: koska valta on aina negatiivista, sortajaa saa sortaa. Essentiaalisesti valta on positiivista sille, joka pystyy vallan kahmimaan, muille valta on negatiivista. Jos vallan kakku jaettaisiin tasaisesti, kyse ei olisi enää vallasta, koska valta on herruutta. Tasajako ei ole mahdollinen, vaikka sitä yritettäisiin, jos kyky tunnistaa jaolle pääsevät riippuu vallitsevan hegemonian kulttuurista.

Osallistuin tiistaina radikaali demokratia -lukupiirin kokoontumiseen, jossa oli luettavana kreikkalaisen utopiasosialisti Takis Fotopouloksen haastattelu: löytyy täältä.

Fotopoulos tutkii laajemmin porvarillista kulttuuria, johon kuuluvat edustuksellinen demokratia, markkinatalous ja kapitalismi. Nämä kaikki ovat erillisiä mutta toisiinsa vaikuttavia tapoja organisoida ihmisten tarpeiden tyydyttämisen resurssit, työ ja elämä. Näiden yhteisvaikutus on Fotopouloksen mukaan ollut kuitenkin tuhoisa.

Demokratian edustuksellisuus ja sen koneistojen tehokkuus vievät käytännössä ihmisiltä mahdollisuudet sopia yhdessä omista elinehdoistaan ja töistään. Kapitalismi taas noudattaa vain omaa logiikkaansa, se keskittyy pääoman kasaamiseen, mutta kuormittaa ylituotannollaan jatkuvasti ympäristöä ja kuitenkin jättää monien perustarpeet täyttämättä. Edustuksellinen demokratia ja kapitalismi yhdessä ovat mahdollistaneet humanitäärisen ja ekologisen kriisin, joka Fotopouloksen mukaan kiihtyy kasvavalla vauhdilla.

Fotopoulos on marxilainen ajattelija siinä, että tuotanto ja sen järjestäminen ovat koko yhteiskunnan tai yhteisön perusta, joille muut tavat, instituutiot ja kulttuuri rakentuvat. Fotopoulos on utopisti, koska hän tarjoaa ratkaisuksi uudenlaista tapaa järjestää ja sopia tuotannosta paikallisesti soveltamalla suoraa demokratiaa. Hänen mallissaan paikalliset tuotantoyhteisöt päättäisivät demokraattisesti jäsentensä kesken mitä ja miten tuotetaan. Skenaariossa tuotantoyhteisöt ovat atomeja, jotka ikään kuin rakentuvat vanhojen kansallisvaltioiden paikalle mutta jotka voivat käydä kauppaa ja olla yhteydessä toistensa kanssa - ainakin tietyin edellytyksin. Fotopouloksen utopiassa ihmiset ovat vapaita vaihtamaan tuotantosolustaan saaman palkan muiden solujen tuotteisiin, joten malli säilyttää joitain piirteitä markkinataloudesta.

Tulkitsen Fotopoulosta niin, että hän - toisin kuin Schmitt & Co - ajattelee vallan negatiivisuuden kuuluvan porvarillisen hegemonian kulttuuriin. Schmtt ja Weber olivat niin porvarillisen maailmankuvan paaduttamia, että tulkitsivat kaikki vallan muodot suhteellisiksi ja negatiivisiksi. Porvarillisessa kulttuurissa sisäistetty representaatio vallasta saa meidät uskomaan, etteivät ihmiset Fotopouloksen maalailemissa utopioissa voisi sopia asioistaan ilman valtiollisia koneistoja, jättämättä ketään päättämisen ulkopuolelle. Negatiivinen valtakäsitys perustuu ehkä vain pessimistiseen ihmiskuvaan tai Raamatun syntiinlankeemuksen kaltaiseen myyttiin.

Utopiat ovat aikansa lapsia ja kertovat sen hengestä. Utopian toteuttaminen olisi porvarillisen kulttuurin dekonstruktio, joka etenisi pala palalta johonkin tuntemattomaan. Schmttin "tuntemattoman" täyttyminen näin on tietenkin niin suuri kysymys, että sen toteutumista on vaikea arvioida. Vasemmistolaiseksi ajattelijaksi Fotopoulos on piristävä, sillä hän ei pidä ihmistä pelkkänä rakenteiden konstruktiona, vaan yksilö on vapaa karkaamaan rakenteista ja arvioimaan niitä. Vallan positiivisuus ei tarkoita Fotopouloksella vallan kaappaamista tai anastamista (kuten suhteellisessa valtakäsityksessä), vaan ihmisten kykyä sopia demokraattisesti yhteisistä asioistaan ilman pessimistisen ihmiskuvan tai sopimista korruptoivien rakenteiden painoja.

Yhteenvetona voisi sanoa, ettei utopiassa tarvita suoraatoimintaa, koska kaikki toiminta on suoraa eikä hallintokoneistojen välittämää. Väittelykisassa suorantoiminnan oikeuttamisesta kuningasargumentti olisi ollut väittää, että koska suoratoiminta käy tarpeettomaksi utopiassa kun asioista päätetään autenttisesti piirissä nuotion ympärillä ja koska emme elä utopiassa, nykyisessä negatiivisen vallan epäautenttisessa hegemoniassa suoratoiminta on oikeutettua. Tietenkään ei ole ideologiasta vapaata pistettä, josta utopian rajan voisi tunnistaa. Riittääkö siihen esim. nykyisten instituutioiden kaataminen vai pitäisikö olla käsillä selkeä visio (kuten Fotopouloksella) utopian uusista olosuhteista? Missä määrin koneistojen tuottamia ennakkoluuloja voi tunnistaa, mitkä mahdollisuudet pysyvät vain utopistisina ja mistä tulee varteenotettavia ratkaisuja?

Tietotehtaan eskapistit

DEMOKRATIA JA KRIISI

Eräs modernin demokratiakäsitteen paradokseista on siinä, että demokratian nimissä on hyväksyttävä demokratian vastainen tominta. Ja kun demokratia julistaa poliittisen ryhmittymän vihollisekseen, ollaan jo vaarallisella alueella, jossa terrorismin vastaista sotaa perustellaan vapauden itsepuolustuksena. Demokratia tarkoittaa myös välittäjää. Se toimii eturistiriitojen sovittelijana ja jatkuvasti kehkeytyvän yhteiskuntasopimuksen vahvistajana. Demokratia ajautuu kriisiin, jos se menettää välittäjätehtävänsä ja sen halvaantuminen leviää koko yhteiskuntaruumiiseen. Demokratian käsitteelle on tyypillistä kahdentua.

Vaikka puhutaan äänestysprosentin laskusta ja vaalien uskottavuuden rappiosta, demokratia on toisaalta juuri itse kriisi, jonka se sovittaa. Demokratian on joskus jakauduttava, että sen voisi liimata taas yhteen. Ilman toistuvaa, huonosti sulaneen ruoan bulimiaa demokratia tukehtuu omaan mahdottomuuteensa. Demokratia on kuin esirippu hallittujen ja hallitsijoiden välillä. Kun jokin siinä mättää, esirippu nostetaan lavasteiden tieltä. Demokratian voima on kriisien kautta ryömivässä, vallan itseltään salaavassa joustavuudessa, jonka hallitsijat ovat skitsofreenisessa kaksoisroolissa, sekä näyttelijöinä että yleisönä.

YLIOPISTOLAKI

Hätäisempi voisi väännellä kevään uuden yliopistolain vastaisista mielenosoituksista nostalgian: politiikka olisi palaamassa kampuksille 60-70 -lukujen tavoin. Kuitenkin yliopistosotien ratkaiseva ero on siinä, että 60-70 -luvuilla rintamalinja kulki yliopiton sisällä, opiskelijat ja muut vastaan professorit, nyt tiedeyhteisön autonomialla on ulkoinen vihollinen: yliopistoyhteisö vastaan yritysmaailma. Yliopisto on muuttunut. Korkeakouluissa tuotetulla tiedolla on suurempi taloudellinen merkitys, eikä yliopiston tarkoitus ole enää valmistaa pappeja, lääkäreitä ja tuomareita isänmaan palvelukseen. Vanhan ajan sivistyneistön on korvannut massaälymystö.

Vaikka yliopistohallinnon kuivakka edustuksellisuus kiinnostaa harvoja, oikeuksia leikkaava laki nostatti myrskyn. Demokratian käsite kahdentui, ikään kuin kansademokratia ja demokratia aikoinaan. Uudistusta puolustanut valtionhallinnon ja yritysten jeesväki ajatteli lain lisäävän demokratiaa, yliopistossa ei voisi enää elää kuin norsunluutornissa. Demokraattinen yliopisto palvelee koko yhteiskuntaa. Vastarannankiiskien mukaan laki tuhoaa korkeakoulujen sisäisen autonomian, yliopistolaisten oikeuden päättää omista asioistaan.

Nietzscheä seuraten joku voisi sanoa, että toden maailman mukana katoavat näennäisetkin maailmat (ks. Nietzsche, Epäjumalten hämärä, 1995). Päärakennuksen valtaus oli karnevalistinen mediaspektaakkeli. Vielä kolme vuotta sitten pelkkä ajatus pateettisuuden rikkovasta tempauksesta olisi nostanut myötähäpeän punan kasvoille. Uutisten kamerat zoomasivat valtaajia, ehkä he tunsivat olevansa Vietnamin sodan veteraanien tapaa fiktiossa. Kai tämä kaikki on totta kun se näytetään televisiossa? Ainakin postmodernistit Paul Virilio, Jean Baudrilard ja Derrida polemisoivat kuvan ja kuvatun, edustajan ja edustetun suhteita. Kumpi oli ensin? Entä syntyikö uusi yliopistolaki vastaamaan muuttuneita olosuhteita vai onko se yritys muuttaa olosuhteita lain mukaisiksi? Tieteellinen tutkimus lähestyy totuutta, tutkimuksen aiheet valikoituvat tieteen sisältä, eivät ulkopuolisten rahoittajien intresseistä. Tiede saa legimiteettinsä, koska se metodi totuuden saavuttamiseksi. Mutta jos tosi maailma katoaa, kuten Nietzsche väitti, hukkuu tieteen legimiteettikin.

PAKO

Ajatus siitä, että tiedon tuotantoa koskeva juridiikka ja laajemmin sen yhteiskunnallinen asema korreloisivat keskustelua tieteellisen tiedon ja totuuden suhteesta, ei ole tietenkään uusi. Se on silti rakentavampi avaus yliopistolakikeskusteluun kuin tyypillinen, koulutuspolitiikan uusliberalistien ja ahneiden yritysjohtajien yksisilmäinen syyttäminen. En väitä, etteivät ahneet yritysjohtajat ja uusliberalistit ansaitsisi täyslaidallista paskaa niskoihinsa, mutta pelkkä kapitalismikritiikki ei vielä riitä selittämään tiedon, tuotannon ja yhteiskunnan ilmiöiden välisiä nyansseja.

Mikä vaikeinta, tieteen oikeutusta on mahdotonta osoittaa vetoamalla yhteismitalliseen todellisuuteen, koska sen saavuttamiseen legimiteetti perustuu. Ellei tieteen perustelu ole analyttinen (koska tiede etsii totuuutta, tiede on aina oikeassa) tai katsomuksellinen (tiede on luotettavampi kin Jumala), perustelun on oltava yhteisöllinen tai viime kädessä yhteiskunnallinen. Näin on tultu alkuperäiseen kysymykseen: onko tieteen sisäinen autonomia koko yhteiskunnan kannalta parempi kuin sen tulosten mahollisimman tehokas lyhyen tähtäimen hyödyntäminen?

Kysymykseen on hankala vastata, koska se olettaa tiedon ja sen soveltamisen kerroksellisen dualismin, jossa yhtäältä olisi objektiivisen tiedon tuottaminen korkeakouluissa ja toisaalta saman tiedon soveltaminen ja hyödyntäminen yhteiskunnassa. Jussi Vähämäki kyseenalaistaa ennakko-oletuksen kirjassaan Itsen alistus. Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa (2009, Tutkijaliitto/Like, Polemos-sarja). Osin Marxiin vedoten hän esittää, että jälkiteollisessa tietoyhteiskunnassa tieto itsessään, ei vain sovellustensa kautta, tuottaa taloudellisen lisäarvon. Näin perinteisen koulusivistyksen ja hyödynnettävän sovellustiedon raja hämärtyy.

Esimerkkinään vanhasta teollisen tuotannon alusrakenteen ja tiedon ylärakenteen erottavasta fordistisesta yhteiskunnasta Vähämäki mainitsee Chaplinin elokuvan Nykyaika, jossa toistuu ajan ääneen lausumaton unelma, pako mekaanisen liukuhihnatyön ääreltä. Esimerkkiä kärjistäen lainaten kevään opiskelijamielenosoituksia voisi pitää symbolisena pakona tietotehtaasta, jossa paradoksaalisesti paetaan osin sitä, mistä 1930-luvun liukuhihnatyöläiset unelmoivat. Ero tehtaan ja tietotehtaan välillä on siinä, että tehtaassa työläinen valmistaa täysin itsestään riippumattoman tuotteen, mutta tietotehtaassa työläinen, tutkija tai opiskelija, on itse tuote. Tehtaan tuotteet kapitalisti myy voitolla, mutta tietotehtaan tuote on aineeton, kuolittu persoonallisuus, joka tuotaa voittoja tietokyky-yhteiskunnan uusintaja-kuluttajana.

Jos tosi maailma tai totuus, kuten postmodernit nyt jo vähemmän muodikkaasti väittävät, katoaa kuvien, metakertomusten luhistumisien ja viittaussuhteiden taakse, pakenemisesta tulee totuuden hoikentunut korvike. Jonkin mitä voi tai pitää paeta, on oltava olemassa - riippumatto siitä, paetaanko todessa vai fiktiivisessä maailmassa.

Julkaistu ensimmäisen kerran Katsaus 4/2009 -lehdessä.

Pöllön kootut eväät II

Tarttumia biovaltakaudesta Antti Heinonen

FASISTINEN ESTETIIKKA

Estetiikassa fasismi ilmenee pakottamisena yhtenäiseen tyyliin. Fasismi naamioi vapauden rajoitukset fraaseillaan kansan oikeudesta valtaan, vetoamalla sen olemassaolon alkuperään tai päämäärään. Näin fasismi otaksuu, että todellisin ihmisestä (lue: kansan syvät rivit, historian kohtalo jne.) on jo löydetty; siksi fasismi on turvallisempi.

Minkä kätketyn taide voisi vielä paljastaa, on fasistisessa estetiikassa ennalta käsitteellistetty. Taide on siinä vain restaurio, museo ja jo nimettyjen ennakkoluulojen voimistus, valtadiskurssin yhä pikkutarkempaa sisäistämistä. Historiallisena ilmiönä esimerkiksi Neuvostoliitossa zdanovlaisuus ja Saksassa rappiotaiteen (Entartete Kunst) näyttävä tuhoaminen hyökkäsi surrealismia, dataismia, ekspressionismia ja fauvismia vastaan. Meren maalaaminen punaiseksi tai auringon maalaaminen vihreäksi riitti tekemään teoksesta rappiotaidetta ja tekijästä vainotun.

PURITANISMI

Mikä rappiotaiteessa oli rappiollista? Fasismi on puritanismin muoto siinä, että rappion kitkeminen oli sen tärkeimpiä päämääriä. Toisaalta kaikki puritanismi ei ole fasismia, vaikka esimerkiksi ekofasismi ja terveysfasismi tulevat puritanismin suunnista. Samoin puritanismi normittaa estetiikan aluetta: uuteen tupakkalakiin ehdotettiin tupakoinnin esittämiskieltoa elokuvassa. Laki olisi tehnyt 90% tunnetuista elokuvaklassikoista periaatteessa laittomiksi (luonnollisesti myös niistä 70-luvun filmeistä, joissa näyttelijät vetävät oikeasti tupakkaa vahvempaa kamaa). Samalla logiikalla päihteiden käyttöä kuvaava kirjallisuus olisi poltettava, koulujen historiankirjoissa Winston Churchillin sikari peitettäisiin mustalla laatikolla.

Lenkkeily hyvillä juoksukengillä sateenraikkaalla pururadalla ja liikuntaharrastukset ovat mielekkäitä harrastuksia, elämänhallintaa. Terveysfasismissa ne ovat enemmän, terve keho ja kaunis kroppa ovat metaeettinen velvollisuus, fetissi. Jos yksilö ei tajua tai halua omaa etuaan, muu yhteiskunta voi pakottaa hänet siihen. Suomen puolustusvoimien läskitalkookamppania sekä huolestuneisuus nuorison rapautuvasta kunnosta ovat esimerkkejä ruumiiden normittamisesta. Mutta kun tietoyhteiskuntien sodissa kaatuvat ensimmäisinä sähköpostit, sotilas pärjää istumalihaksillaan tarpeeksi hyvin. Läskitalkookamppanian tyyppiset lokatempaukset ovat jäänteitä ruumin kurin diskurssista (Foucaultin termi), jolla ajastaan jälkeen jääneen instituution ylläpitämistä perustellaan.

Kuka on terveysfasisti? Ei kukaan, sillä ilmiö on ajattelurakenteissa, ei yksittäisessä ruumissa tai yksilössä (terveysfasistin osoittaminen sormella henkilöitymäksi olisi kai sekin fasismia). Pikemmin päinvastoin fasismi pyrkii häivyttämään eron ruumiin ja ajattelun väliltä kohottaessaan ideaalin ruumiin terveyden metaforaksi.

PASILA

Kakkosen suosittu nuorten piirrossarja Pasila tiivistää karrikoiden Foucaultin nimeämän biovallan toiminnassaan. Ensinnäkin sarjan hahmojen funktiot avautuvat heidän henkilökohtaisista elämistään: päähenkilö komissario Kyösti Pöysti valittiin psykologin mukaan työhönsä, koska kypsymättömänä (symbolisesti tuttia imevänä) ja sitoutumiskammoisena kolmekymmpisenä Pöysti ymmärtäisi parhaiten tyypillisen lyhytjänteisen rikollisen sielunelämää. Toisaalta Pöystin melkein McGyvermainen tarttumattomuus aseisiin ja vaihtelevasti menestykäs provokatiivisen vittuilun metodi, jossa rikollinen murretaan henkisesti, esittävät yhteiskuntaruumiin patologioita manipuloivaa, ei niitä hävittämään pyrkivää valtaa. Syntagmaattinen ero poliisitoimen metodeissa johtaa Pöystin jatkuviin mutta koomisiin konflikteihin esimiehensä, poliisipäällikkö Rauno Repomiehen kanssa. Repomies kannattaa perinteistä menetelmää (raakaa voimaa) ja autoritäärisiä ratkaisumalleja. Kompositioltaan pelkistetyn Pasilan suosio ja komiikka perustuvat valtakoneistojen sisäisillä ristiriitaisuuksilla leikittelylle. Repomies surrealisoi perinnettään.

Poliisivoimien persettä nuoleva varjo, julkisuus on toinen Pasilan karrikatyyri. Mr. Media, aamu-tv:n juontaja Lauri Kontiovaaran parodia iskostuu haaveeksi ”kytästä ja tomittajasta frendeinä”. Kontiovaaran kautta rakentuu tematiikan linkitys laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin uutispuuron tutussa pehmeydessä, vaikka Kontiovaaran hahmo esitetään sarjassa lähinnä rikosuutisia ja lausuntoja janoavaksi parasiitiksi. Allegoria ei ole aivan vailla pohjaa. Biovallan toiminta edellyttää julkisuutta, hienovarainen ja kätkeytynyt mediafasismi luo tuotteenaan uutisista ja kollektiivisista yksinkertaistuksista addiktoituneen mediaihmisen. Viestintäministeriön suunnittelema kaikilta perittävä Orwellainen ylemaksu kertoo karulla tavallaan valtiollisen mediaterrorin olemassaolosta sekä voimasta.

Julkaistu ensimmäisen kerran Minervan Pöllö -lehdessä (2/2009)

Kirjallisuus: Michel Foucault ”Tiedon tahto” (Seksuaalisuuden historia 1975) sekä ”Nietzsche, genealogia, historia” (teoksesta Foucault/Nietszche), Eero Kuparinen ”Saksan rappiotaide ja avantgardismi” (kokoomateos toim. Marja Hämänmaa ja Markku Mattila 2007), Michel Onfray ”Kapinallisen politiikka” (suom. 2007) sekä Wikipedia