Negatiivinen valta porvarillisessa hegemoniassa

Osallistuin tammikuussa Nufit (Nuorten filosofiatapahtuma)-tilaisuuteen väittelykilpailujen toimitsijana. Samalla jäi aikaa kuunnella esitelmiä. Erityisesti mieleeni jäi Akuliina Saarikosken alustus Bensaa liekkeihin, jossa pohdittiin valtiottoman vallan, anarkismin ja suorantoiminnan teemoja. Kysymys suorantoiminnan oikeutuksesta oli myös väittelyn aiheena lukiolaisten Sokrates-kilpailun esikarsinnassa.


Saarikoski vetosi edesmenneen saksalaisen valtioppineen Carl Schmittin (1888-1985) tunnettuun ajatukseen jokaisen vallan itselleen luomista vihollisista: vallalla on aina ulkopuoli tai marginaali, jonne viholliset tai muuten tunnustamattomat työnnetään. Rasistisissa valtioissa etniset vähemmistöt muodostavat ulkopuolen tai pelätyn toiseuden, patriarkaalisissa yhteiskunnissa naiset, heteronormatiivissa homot jne.

Schmittiläisen valtakäsityksen (ks. esim. Mika Ojakangas 1999, Liberalismi, demokratia ja Totaalinen valtio) valossa suoratoiminta on ainut tapa murtautua vallan sisäpuolelle, koska marginaalista voi vaikuttaa vain olemassaolevia sääntöjä rikkomalla. Onnistuessaan rikkomisesta seuraa vallankumous ja syntyy uusi hegemonia, joka väistämättä itse jättää jotain ulkopuolelleen. Näin kehitys jatkuu.

Schmittin ja Saarikosken käsitys vallasta on negatiivinen, mutta se jättää silti sijaa anarkismin oikeutukselle. Valta ei identifioidu valtioon, eikä valtiolla tarvitse välttämättä olla vallan käytön monopolia (se on vain eräs tapa naulata valtasuhteet näennäisiksi juridiseen kaapuun), mutta edes valtiottomassa tilassa, anarkismissa demoniset valtasuhteet eivät katoa. Valta on negatiivinen herruus-suhde, koska se erottaa ystävät vihollisista. Mutta vallasta ei päästä eroon, koska se on osa kulttuuria ja viestintää.

Toinen saksalainen yhteiskuntatieteen klassikko Max Weber yhtyy Schmittin oletukseen vallan negatiivisuudesta. Kirjassaan Tiede ja politiikka - kutsumus ja ammatti (2009) Weber kritisoi venäläisiä anarkismin teoreetikkoja samasta naiviudesta kuin Leo Tolstoita. Weberin mukaan idealismi on politiikan hyvä kuori, mutta valta tekee sen käytännöistä demonisia. Anarkismissa ei korkeasta ihanteellisuudestaan huolimatta tai juuri sen vuoksi päästä pois vallan piiristä, vaan muuttuakseen hegemoniaksi ihanne tarvitsee toimenpiteitä, jotka edellyttävät valtasuhteiden muutoksia.

Tiivistetään Saarikosken, Schmittin ja Weberin ydinajatus: koska valta on aina negatiivista, sortajaa saa sortaa. Essentiaalisesti valta on positiivista sille, joka pystyy vallan kahmimaan, muille valta on negatiivista. Jos vallan kakku jaettaisiin tasaisesti, kyse ei olisi enää vallasta, koska valta on herruutta. Tasajako ei ole mahdollinen, vaikka sitä yritettäisiin, jos kyky tunnistaa jaolle pääsevät riippuu vallitsevan hegemonian kulttuurista.

Osallistuin tiistaina radikaali demokratia -lukupiirin kokoontumiseen, jossa oli luettavana kreikkalaisen utopiasosialisti Takis Fotopouloksen haastattelu: löytyy täältä.

Fotopoulos tutkii laajemmin porvarillista kulttuuria, johon kuuluvat edustuksellinen demokratia, markkinatalous ja kapitalismi. Nämä kaikki ovat erillisiä mutta toisiinsa vaikuttavia tapoja organisoida ihmisten tarpeiden tyydyttämisen resurssit, työ ja elämä. Näiden yhteisvaikutus on Fotopouloksen mukaan ollut kuitenkin tuhoisa.

Demokratian edustuksellisuus ja sen koneistojen tehokkuus vievät käytännössä ihmisiltä mahdollisuudet sopia yhdessä omista elinehdoistaan ja töistään. Kapitalismi taas noudattaa vain omaa logiikkaansa, se keskittyy pääoman kasaamiseen, mutta kuormittaa ylituotannollaan jatkuvasti ympäristöä ja kuitenkin jättää monien perustarpeet täyttämättä. Edustuksellinen demokratia ja kapitalismi yhdessä ovat mahdollistaneet humanitäärisen ja ekologisen kriisin, joka Fotopouloksen mukaan kiihtyy kasvavalla vauhdilla.

Fotopoulos on marxilainen ajattelija siinä, että tuotanto ja sen järjestäminen ovat koko yhteiskunnan tai yhteisön perusta, joille muut tavat, instituutiot ja kulttuuri rakentuvat. Fotopoulos on utopisti, koska hän tarjoaa ratkaisuksi uudenlaista tapaa järjestää ja sopia tuotannosta paikallisesti soveltamalla suoraa demokratiaa. Hänen mallissaan paikalliset tuotantoyhteisöt päättäisivät demokraattisesti jäsentensä kesken mitä ja miten tuotetaan. Skenaariossa tuotantoyhteisöt ovat atomeja, jotka ikään kuin rakentuvat vanhojen kansallisvaltioiden paikalle mutta jotka voivat käydä kauppaa ja olla yhteydessä toistensa kanssa - ainakin tietyin edellytyksin. Fotopouloksen utopiassa ihmiset ovat vapaita vaihtamaan tuotantosolustaan saaman palkan muiden solujen tuotteisiin, joten malli säilyttää joitain piirteitä markkinataloudesta.

Tulkitsen Fotopoulosta niin, että hän - toisin kuin Schmitt & Co - ajattelee vallan negatiivisuuden kuuluvan porvarillisen hegemonian kulttuuriin. Schmtt ja Weber olivat niin porvarillisen maailmankuvan paaduttamia, että tulkitsivat kaikki vallan muodot suhteellisiksi ja negatiivisiksi. Porvarillisessa kulttuurissa sisäistetty representaatio vallasta saa meidät uskomaan, etteivät ihmiset Fotopouloksen maalailemissa utopioissa voisi sopia asioistaan ilman valtiollisia koneistoja, jättämättä ketään päättämisen ulkopuolelle. Negatiivinen valtakäsitys perustuu ehkä vain pessimistiseen ihmiskuvaan tai Raamatun syntiinlankeemuksen kaltaiseen myyttiin.

Utopiat ovat aikansa lapsia ja kertovat sen hengestä. Utopian toteuttaminen olisi porvarillisen kulttuurin dekonstruktio, joka etenisi pala palalta johonkin tuntemattomaan. Schmttin "tuntemattoman" täyttyminen näin on tietenkin niin suuri kysymys, että sen toteutumista on vaikea arvioida. Vasemmistolaiseksi ajattelijaksi Fotopoulos on piristävä, sillä hän ei pidä ihmistä pelkkänä rakenteiden konstruktiona, vaan yksilö on vapaa karkaamaan rakenteista ja arvioimaan niitä. Vallan positiivisuus ei tarkoita Fotopouloksella vallan kaappaamista tai anastamista (kuten suhteellisessa valtakäsityksessä), vaan ihmisten kykyä sopia demokraattisesti yhteisistä asioistaan ilman pessimistisen ihmiskuvan tai sopimista korruptoivien rakenteiden painoja.

Yhteenvetona voisi sanoa, ettei utopiassa tarvita suoraatoimintaa, koska kaikki toiminta on suoraa eikä hallintokoneistojen välittämää. Väittelykisassa suorantoiminnan oikeuttamisesta kuningasargumentti olisi ollut väittää, että koska suoratoiminta käy tarpeettomaksi utopiassa kun asioista päätetään autenttisesti piirissä nuotion ympärillä ja koska emme elä utopiassa, nykyisessä negatiivisen vallan epäautenttisessa hegemoniassa suoratoiminta on oikeutettua. Tietenkään ei ole ideologiasta vapaata pistettä, josta utopian rajan voisi tunnistaa. Riittääkö siihen esim. nykyisten instituutioiden kaataminen vai pitäisikö olla käsillä selkeä visio (kuten Fotopouloksella) utopian uusista olosuhteista? Missä määrin koneistojen tuottamia ennakkoluuloja voi tunnistaa, mitkä mahdollisuudet pysyvät vain utopistisina ja mistä tulee varteenotettavia ratkaisuja?