Tarttumia biovaltakaudesta Antti Heinonen
FASISTINEN ESTETIIKKA
Estetiikassa fasismi ilmenee pakottamisena yhtenäiseen tyyliin. Fasismi naamioi vapauden rajoitukset fraaseillaan kansan oikeudesta valtaan, vetoamalla sen olemassaolon alkuperään tai päämäärään. Näin fasismi otaksuu, että todellisin ihmisestä (lue: kansan syvät rivit, historian kohtalo jne.) on jo löydetty; siksi fasismi on turvallisempi.
Minkä kätketyn taide voisi vielä paljastaa, on fasistisessa estetiikassa ennalta käsitteellistetty. Taide on siinä vain restaurio, museo ja jo nimettyjen ennakkoluulojen voimistus, valtadiskurssin yhä pikkutarkempaa sisäistämistä. Historiallisena ilmiönä esimerkiksi Neuvostoliitossa zdanovlaisuus ja Saksassa rappiotaiteen (Entartete Kunst) näyttävä tuhoaminen hyökkäsi surrealismia, dataismia, ekspressionismia ja fauvismia vastaan. Meren maalaaminen punaiseksi tai auringon maalaaminen vihreäksi riitti tekemään teoksesta rappiotaidetta ja tekijästä vainotun.
PURITANISMI
Mikä rappiotaiteessa oli rappiollista? Fasismi on puritanismin muoto siinä, että rappion kitkeminen oli sen tärkeimpiä päämääriä. Toisaalta kaikki puritanismi ei ole fasismia, vaikka esimerkiksi ekofasismi ja terveysfasismi tulevat puritanismin suunnista. Samoin puritanismi normittaa estetiikan aluetta: uuteen tupakkalakiin ehdotettiin tupakoinnin esittämiskieltoa elokuvassa. Laki olisi tehnyt 90% tunnetuista elokuvaklassikoista periaatteessa laittomiksi (luonnollisesti myös niistä 70-luvun filmeistä, joissa näyttelijät vetävät oikeasti tupakkaa vahvempaa kamaa). Samalla logiikalla päihteiden käyttöä kuvaava kirjallisuus olisi poltettava, koulujen historiankirjoissa Winston Churchillin sikari peitettäisiin mustalla laatikolla.
Lenkkeily hyvillä juoksukengillä sateenraikkaalla pururadalla ja liikuntaharrastukset ovat mielekkäitä harrastuksia, elämänhallintaa. Terveysfasismissa ne ovat enemmän, terve keho ja kaunis kroppa ovat metaeettinen velvollisuus, fetissi. Jos yksilö ei tajua tai halua omaa etuaan, muu yhteiskunta voi pakottaa hänet siihen. Suomen puolustusvoimien läskitalkookamppania sekä huolestuneisuus nuorison rapautuvasta kunnosta ovat esimerkkejä ruumiiden normittamisesta. Mutta kun tietoyhteiskuntien sodissa kaatuvat ensimmäisinä sähköpostit, sotilas pärjää istumalihaksillaan tarpeeksi hyvin. Läskitalkookamppanian tyyppiset lokatempaukset ovat jäänteitä ruumin kurin diskurssista (Foucaultin termi), jolla ajastaan jälkeen jääneen instituution ylläpitämistä perustellaan.
Kuka on terveysfasisti? Ei kukaan, sillä ilmiö on ajattelurakenteissa, ei yksittäisessä ruumissa tai yksilössä (terveysfasistin osoittaminen sormella henkilöitymäksi olisi kai sekin fasismia). Pikemmin päinvastoin fasismi pyrkii häivyttämään eron ruumiin ja ajattelun väliltä kohottaessaan ideaalin ruumiin terveyden metaforaksi.
PASILA
Kakkosen suosittu nuorten piirrossarja Pasila tiivistää karrikoiden Foucaultin nimeämän biovallan toiminnassaan. Ensinnäkin sarjan hahmojen funktiot avautuvat heidän henkilökohtaisista elämistään: päähenkilö komissario Kyösti Pöysti valittiin psykologin mukaan työhönsä, koska kypsymättömänä (symbolisesti tuttia imevänä) ja sitoutumiskammoisena kolmekymmpisenä Pöysti ymmärtäisi parhaiten tyypillisen lyhytjänteisen rikollisen sielunelämää. Toisaalta Pöystin melkein McGyvermainen tarttumattomuus aseisiin ja vaihtelevasti menestykäs provokatiivisen vittuilun metodi, jossa rikollinen murretaan henkisesti, esittävät yhteiskuntaruumiin patologioita manipuloivaa, ei niitä hävittämään pyrkivää valtaa. Syntagmaattinen ero poliisitoimen metodeissa johtaa Pöystin jatkuviin mutta koomisiin konflikteihin esimiehensä, poliisipäällikkö Rauno Repomiehen kanssa. Repomies kannattaa perinteistä menetelmää (raakaa voimaa) ja autoritäärisiä ratkaisumalleja. Kompositioltaan pelkistetyn Pasilan suosio ja komiikka perustuvat valtakoneistojen sisäisillä ristiriitaisuuksilla leikittelylle. Repomies surrealisoi perinnettään.
Poliisivoimien persettä nuoleva varjo, julkisuus on toinen Pasilan karrikatyyri. Mr. Media, aamu-tv:n juontaja Lauri Kontiovaaran parodia iskostuu haaveeksi ”kytästä ja tomittajasta frendeinä”. Kontiovaaran kautta rakentuu tematiikan linkitys laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin uutispuuron tutussa pehmeydessä, vaikka Kontiovaaran hahmo esitetään sarjassa lähinnä rikosuutisia ja lausuntoja janoavaksi parasiitiksi. Allegoria ei ole aivan vailla pohjaa. Biovallan toiminta edellyttää julkisuutta, hienovarainen ja kätkeytynyt mediafasismi luo tuotteenaan uutisista ja kollektiivisista yksinkertaistuksista addiktoituneen mediaihmisen. Viestintäministeriön suunnittelema kaikilta perittävä Orwellainen ylemaksu kertoo karulla tavallaan valtiollisen mediaterrorin olemassaolosta sekä voimasta.
Julkaistu ensimmäisen kerran Minervan Pöllö -lehdessä (2/2009)
Kirjallisuus: Michel Foucault ”Tiedon tahto” (Seksuaalisuuden historia 1975) sekä ”Nietzsche, genealogia, historia” (teoksesta Foucault/Nietszche), Eero Kuparinen ”Saksan rappiotaide ja avantgardismi” (kokoomateos toim. Marja Hämänmaa ja Markku Mattila 2007), Michel Onfray ”Kapinallisen politiikka” (suom. 2007) sekä Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti