Tietotehtaan eskapistit

DEMOKRATIA JA KRIISI

Eräs modernin demokratiakäsitteen paradokseista on siinä, että demokratian nimissä on hyväksyttävä demokratian vastainen tominta. Ja kun demokratia julistaa poliittisen ryhmittymän vihollisekseen, ollaan jo vaarallisella alueella, jossa terrorismin vastaista sotaa perustellaan vapauden itsepuolustuksena. Demokratia tarkoittaa myös välittäjää. Se toimii eturistiriitojen sovittelijana ja jatkuvasti kehkeytyvän yhteiskuntasopimuksen vahvistajana. Demokratia ajautuu kriisiin, jos se menettää välittäjätehtävänsä ja sen halvaantuminen leviää koko yhteiskuntaruumiiseen. Demokratian käsitteelle on tyypillistä kahdentua.

Vaikka puhutaan äänestysprosentin laskusta ja vaalien uskottavuuden rappiosta, demokratia on toisaalta juuri itse kriisi, jonka se sovittaa. Demokratian on joskus jakauduttava, että sen voisi liimata taas yhteen. Ilman toistuvaa, huonosti sulaneen ruoan bulimiaa demokratia tukehtuu omaan mahdottomuuteensa. Demokratia on kuin esirippu hallittujen ja hallitsijoiden välillä. Kun jokin siinä mättää, esirippu nostetaan lavasteiden tieltä. Demokratian voima on kriisien kautta ryömivässä, vallan itseltään salaavassa joustavuudessa, jonka hallitsijat ovat skitsofreenisessa kaksoisroolissa, sekä näyttelijöinä että yleisönä.

YLIOPISTOLAKI

Hätäisempi voisi väännellä kevään uuden yliopistolain vastaisista mielenosoituksista nostalgian: politiikka olisi palaamassa kampuksille 60-70 -lukujen tavoin. Kuitenkin yliopistosotien ratkaiseva ero on siinä, että 60-70 -luvuilla rintamalinja kulki yliopiton sisällä, opiskelijat ja muut vastaan professorit, nyt tiedeyhteisön autonomialla on ulkoinen vihollinen: yliopistoyhteisö vastaan yritysmaailma. Yliopisto on muuttunut. Korkeakouluissa tuotetulla tiedolla on suurempi taloudellinen merkitys, eikä yliopiston tarkoitus ole enää valmistaa pappeja, lääkäreitä ja tuomareita isänmaan palvelukseen. Vanhan ajan sivistyneistön on korvannut massaälymystö.

Vaikka yliopistohallinnon kuivakka edustuksellisuus kiinnostaa harvoja, oikeuksia leikkaava laki nostatti myrskyn. Demokratian käsite kahdentui, ikään kuin kansademokratia ja demokratia aikoinaan. Uudistusta puolustanut valtionhallinnon ja yritysten jeesväki ajatteli lain lisäävän demokratiaa, yliopistossa ei voisi enää elää kuin norsunluutornissa. Demokraattinen yliopisto palvelee koko yhteiskuntaa. Vastarannankiiskien mukaan laki tuhoaa korkeakoulujen sisäisen autonomian, yliopistolaisten oikeuden päättää omista asioistaan.

Nietzscheä seuraten joku voisi sanoa, että toden maailman mukana katoavat näennäisetkin maailmat (ks. Nietzsche, Epäjumalten hämärä, 1995). Päärakennuksen valtaus oli karnevalistinen mediaspektaakkeli. Vielä kolme vuotta sitten pelkkä ajatus pateettisuuden rikkovasta tempauksesta olisi nostanut myötähäpeän punan kasvoille. Uutisten kamerat zoomasivat valtaajia, ehkä he tunsivat olevansa Vietnamin sodan veteraanien tapaa fiktiossa. Kai tämä kaikki on totta kun se näytetään televisiossa? Ainakin postmodernistit Paul Virilio, Jean Baudrilard ja Derrida polemisoivat kuvan ja kuvatun, edustajan ja edustetun suhteita. Kumpi oli ensin? Entä syntyikö uusi yliopistolaki vastaamaan muuttuneita olosuhteita vai onko se yritys muuttaa olosuhteita lain mukaisiksi? Tieteellinen tutkimus lähestyy totuutta, tutkimuksen aiheet valikoituvat tieteen sisältä, eivät ulkopuolisten rahoittajien intresseistä. Tiede saa legimiteettinsä, koska se metodi totuuden saavuttamiseksi. Mutta jos tosi maailma katoaa, kuten Nietzsche väitti, hukkuu tieteen legimiteettikin.

PAKO

Ajatus siitä, että tiedon tuotantoa koskeva juridiikka ja laajemmin sen yhteiskunnallinen asema korreloisivat keskustelua tieteellisen tiedon ja totuuden suhteesta, ei ole tietenkään uusi. Se on silti rakentavampi avaus yliopistolakikeskusteluun kuin tyypillinen, koulutuspolitiikan uusliberalistien ja ahneiden yritysjohtajien yksisilmäinen syyttäminen. En väitä, etteivät ahneet yritysjohtajat ja uusliberalistit ansaitsisi täyslaidallista paskaa niskoihinsa, mutta pelkkä kapitalismikritiikki ei vielä riitä selittämään tiedon, tuotannon ja yhteiskunnan ilmiöiden välisiä nyansseja.

Mikä vaikeinta, tieteen oikeutusta on mahdotonta osoittaa vetoamalla yhteismitalliseen todellisuuteen, koska sen saavuttamiseen legimiteetti perustuu. Ellei tieteen perustelu ole analyttinen (koska tiede etsii totuuutta, tiede on aina oikeassa) tai katsomuksellinen (tiede on luotettavampi kin Jumala), perustelun on oltava yhteisöllinen tai viime kädessä yhteiskunnallinen. Näin on tultu alkuperäiseen kysymykseen: onko tieteen sisäinen autonomia koko yhteiskunnan kannalta parempi kuin sen tulosten mahollisimman tehokas lyhyen tähtäimen hyödyntäminen?

Kysymykseen on hankala vastata, koska se olettaa tiedon ja sen soveltamisen kerroksellisen dualismin, jossa yhtäältä olisi objektiivisen tiedon tuottaminen korkeakouluissa ja toisaalta saman tiedon soveltaminen ja hyödyntäminen yhteiskunnassa. Jussi Vähämäki kyseenalaistaa ennakko-oletuksen kirjassaan Itsen alistus. Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa (2009, Tutkijaliitto/Like, Polemos-sarja). Osin Marxiin vedoten hän esittää, että jälkiteollisessa tietoyhteiskunnassa tieto itsessään, ei vain sovellustensa kautta, tuottaa taloudellisen lisäarvon. Näin perinteisen koulusivistyksen ja hyödynnettävän sovellustiedon raja hämärtyy.

Esimerkkinään vanhasta teollisen tuotannon alusrakenteen ja tiedon ylärakenteen erottavasta fordistisesta yhteiskunnasta Vähämäki mainitsee Chaplinin elokuvan Nykyaika, jossa toistuu ajan ääneen lausumaton unelma, pako mekaanisen liukuhihnatyön ääreltä. Esimerkkiä kärjistäen lainaten kevään opiskelijamielenosoituksia voisi pitää symbolisena pakona tietotehtaasta, jossa paradoksaalisesti paetaan osin sitä, mistä 1930-luvun liukuhihnatyöläiset unelmoivat. Ero tehtaan ja tietotehtaan välillä on siinä, että tehtaassa työläinen valmistaa täysin itsestään riippumattoman tuotteen, mutta tietotehtaassa työläinen, tutkija tai opiskelija, on itse tuote. Tehtaan tuotteet kapitalisti myy voitolla, mutta tietotehtaan tuote on aineeton, kuolittu persoonallisuus, joka tuotaa voittoja tietokyky-yhteiskunnan uusintaja-kuluttajana.

Jos tosi maailma tai totuus, kuten postmodernit nyt jo vähemmän muodikkaasti väittävät, katoaa kuvien, metakertomusten luhistumisien ja viittaussuhteiden taakse, pakenemisesta tulee totuuden hoikentunut korvike. Jonkin mitä voi tai pitää paeta, on oltava olemassa - riippumatto siitä, paetaanko todessa vai fiktiivisessä maailmassa.

Julkaistu ensimmäisen kerran Katsaus 4/2009 -lehdessä.